Tsaukkilassa oltiin piiiiiiiiiitkästä aikaa.
Eli ollaan oltu tauolla varmaan kuukausi puolitoista. Päätin että ollaan tauolla niin kauan että saadaan koutsi tuonne TSAUn porukkaan. Torstaina sitten aloitti uusi koutsimme Kati.
Alkuun treenit olivat tietty pelkkää tason selvittelyä, mutta päästiin siinä vähän jo ihan treenaamaankin. Meillä meni alku ihan pepulleen ja ajattelinkin jo että joko se taas alkaa, mutta sitten viimeisellä treeni kerralla taisin saada vähän jo kiinni tuon koiran aivoituksista. En halua vielä riemuita, koska olen pettynyt niin monta kertaa, joten katsotaan ensin jatkoa ja riemuitaan sitten. Kiitos tästä aivoitusten selviämisestä kuuluu varmaankin ihan koko treeni porukalle, ketä siellä sitten oli paikalla, sillä ohjeita ja neuvoja sateli vähän jokaisen suusta.
Mitä sitten ihan oikeasti tapahtui? Ilmeisesti tuo koira on nallittanut minua ja monia muita ihmisiä koko pienen elämänsä. Minä ja moni muu olemme pitäneet tuota koiraa herkkänä, se nimittäin esittää sitä ihan pirun hyvin, vaikka se ei sitä ole. Sitä voi käskyttää vähän kovemminkin mitä minä olen tähän asti tehnyt sen takia kun pelkäsin että pilaan agilityn siltä. En tarkoita nyt mitään armeijamaista karjumista ja huutamista vaan sellaista hiukan ronskimpaa. Minulla kun on tapana ”kimittää” radalla käskyjä, älkääkä vaan kysykö miksi, ja kun kiinnitin siihen huomiota ja käskytin ”normaalilla” äänellä, niin alkoi mennä jo paljon paremmin. Samoin tajusin taas uutta tuosta lelun käytöstä ja siitä että ei minun tarvitse innostaa tuota koiraa viimeiseen asti vaan riittää että härnään sitä alkuun vähän, laitan lelun pois ja lähden suorittamaan. Jos koira suorittaa hyvin niin hirveet bileet pystyyn ja jos joku menee pieleen niin ei mitään ylimääräisiä riekkumisia mihinkään suuntaan vaan takasin alkuun ja menoksi. Tähän saakka olen luullut, että aina kun vien sen koiran alkuun, minun täytyy saada sille uusi vire päälle ja että ainut vaihtoehto siihen on lelu.
Täytyy sanoa että tämän koiran kanssa olen oppinut koirista varmaan enemmän kuin koko koiramaailmassa viettämäni ajan aikana. Veeti ja Wilma on kuin yö ja päivä luonteeltaan. Wilma kun on sellainen että se tekee mitä vaan ja milloin vaan kunhan saa sen pallon tai nannan ja Veetin kanssa täytyy taas olla itse yhtä kiero kuin mitä Veeti itse on. Tämä on samalla tällaista itsensä tutkiskelua… =)